Niin on käynyt vähän bloginkin kanssa, tämä on jäänyt vähäisemmälle huomiolle, koska

olen aloittanut uuden PIIKIIKANMAAILMA blogin, jossa tällä hetkellä muistelen puoli vuosisataa sitten tapahtuneita. Tervetuloa! Olisi mukava nähdä, että olet käynyt siellä.

Ja tässä osoite:

https://piikiikanmaailma.wordpress.com

Hauskaa ja iloista Wappua!

häntä niin paljon eilen mietin.

Syntymäkirjaa ei isä pitänyt suotta

siitä nyt selkiintyy monta vuotta.

Pii Kiikka elää alkaa

tulee luokseni juoksujalkaa

kun voin keveästi liikkua

ajasta toiseen omenapuukeinussa kiikkua.

tulossa on kesäkestit.

Lakkiaisist on viiskyt vuotta


siispä juhlita ei suotta.


Vaikka maapallon ympäri meitä on


etsintä ei ole mahdoton.


Kutsut on helppo toimittaa


kun ensin kaverit esiin kaivetaan.


Imatralle tulossa on


varmaan juhla aivan verraton.

Päivän pitkän pimeän

kuljin muistoissa

Imatran puistoissa.

Koski kuohui

Nuoruus hehkui.

Poikia jahdissa

kulmilla vahdissa.

Töllillä kuumaa

tanssin huumaa.

Nailonit jalassa

saumat suorassa

twistiä väännettiin

foksia käännettiin.

Marraskuun ankeus

aamukankeus

unohtuu

muistoja kelatessa

päiväkirjoja selatessa.

Olen nyt lukenut päiväkirjani vuoteen 1969 saakka. Luin niitä useamman päivän kuin parastakin romaania. Ainuttakaan sanaa tai riviä en voinut jättää väliin. Luin kirjojen välissä olevat liput ja laputkin. Ja hyvä niin. Päiväkirjoista välittyi täysin erilainen nuoruus ja täysin toinen tyttö, mitä muistin. Monessa mielessä hyvin yllättäväkin. Olen onnellinen, että dokumentit ovat tallessa.  Karjalan Heili: Niitä sinisiä vihkoja en ole vielä lukenut.  

Hauskaahan se nuoruus oli! Ei siitä pääse mihinkään. Sitä ihmettelen, että sillä kouluasioihin paneutumisella tai oikeastaan paneutumattomuudella olen saattanut saada valkolakin. Koulunkäynti oli elämässä aivan sivuraide. Tunnen eräänlaisen pistoksen, että niin vähän olen panostanut siihen ainoaan asiaan, mikä olisi niinä vuosina ollut oikeasti tärkeää. Ja joka oli vanhemmille tärkeää. Olisikohan minusta voinut tulla jotain muuta, jos olisin ollut ahkerampi ja päämäärätietoisempi. Vanhemmat eivät saaneet minua kuriin eivätkä he olleet kovin johdonmukaisiakaan kasvatuksessaan. Isä lepsuili, äiti sanoi jyrkemmin. Sitäkään en ollut muistanut. Seuraavana päivänä edellisen päivän saarnat olivat unohtuneet. Ei tullut kotiarestia, ei mitään sanktioita. Vain uhkailuja, joita ei kuitenkaan toteutettu.

Päiväkirjat mahdollistavat omien muistelujen kirjoittamisen perusteellisemmin ja ehkä oikeammin. On etsittävä siltä ajalta kirjeet, valokuvat, kortit, ylipäätään kaikki se kirjallinen materiaali, jota on tallessa. Ehkä on kaiveltava myös joitain ulkopuolisia arkistoja. Ehkä sanomalehtiarkistoja. Luin juuri tänään jostain, että kaukolainauksella saa mikrofilmattuja sanomalehtiä luettavaksi kirjaston laitteella.

Vanha maailma avautui uutena luettuani nuo nuorena kirjoitetut muistelmat.  

Ei muuta kun eteenpäin, sano mummo lumessa.

Kuivatut ruusut ja tuohivirsut Tony Curtisin ja Gary Cooperin seurassa

Muistoja eri vuosikymmeniltä laatikosta löytyneiden todisteiden valossa

Avaan lipaston laatikon. Nostelen varovasti kuivattuja kukkia. Haistelen punaisia ja keltaisia ruusuja. Mieto suloinen häivähdys kuin tippa hajuvettä korvan takana. Rippiruusut, ylioppilasruusut, hääjuhlien kukat ovat kadonneet. Eivät silti nekään unohtuneet, vaikka eivät kestäneet.

2010

Läksiäisnäytöksen jälkeen opiskelijat, opistojen edustajat ja ystävät täyttivät Sampolan näyttämön lavan. Puheita, halauksia, kyyneleitäkin. Kukat olivat riemunani pitkän tovin. Valokuvasin niitä, vaihdoin vesiä ja järjestyksiä. Lopuksi katkaisin ruusujen kukat varsistaan ja laitoin paperille kuivumaan. 

Viisikymmenvuotiaasta olin ollut opistojen tuntiopettajana. Eläkkeelle jäin  kuusikymmentäviisivuotiaana.

1960-luku

Tuohivirsujen pohjaan poikakaverini, hautakivenkaivertaja, on tasaisella käsialallaan kirjoittanut ”Pirjolle 7.7.1964 Pekka”. Täytin yhdeksäntoista vuotta. Menimme kihloihin sen vuoden lopulla. Olin liikuttavan onnellinen kihlattu ja ylpeä leveästä kultasormuksestani. Loppiaisen jälkeen koitti arki ja koulu jatkui. Tieto kihlauksesta levisi kulovalkean tavoin, koska esittelin sormusta kaikille halukkaille.  Jouduin rehtorin puhutteluun.

Kanslisti, rehtorin Vieno-vaimo, katsoi minua tarkasti kuin haukka saalistaan. Mieleen juolahti, että kerran alaluokilla olin samassa tilanteessa pitkistä housuista.  Vieno ohjasi minut huoneeseen sen enempiä juttelematta. Ovi jäi auki. Rehtori Toivo Putkonen nousi pöytänsä takaa, seisoi kädet puuskassa ja katsoi minua vakavana.

- Olet tainnut mennä kihloihin joululoman aikana.

- Niin olen,  katselin lattiaan.

- Jotkut tämän oppilaitoksen naisopettajat paheksuvat sitä ja toivovat, että et käytä sormusta koulussa.

- Jaa.

- Tämä on viimeinen kevät eikä kihlautumista voi kieltää, kun koulukin kohta päättyy.  Mutta toivon sinun ymmärtävän, että koulussa et voi pitää sormusta, koska aiheutat täällä pahaa mieltä.

- Selvä, kompastelin kansliasta porraskäytävään.

Koulussa ei monena päivänä kevätkaudella käyty, mutta laitoin sormuksen taskuun koulun portilla ja takaisin sormeen, kun pääsin sieltä.  Toukokuun lopussa sain valkolakin. Sen jälkeen käytin sormusta öin ja päivin.

Pekasta on muistona huntu, sormukset ja neljän sentin tuohivirsut. Poikamme Mika on pian viisikymmenvuotias neljän lapsen isä ja yhden ukki.

1950-luku

Nämä pienet kehystetyt filmitähtien kuvat olivat rivissä kirjoituspöydälläni. Niitä oli useita, nyt enää kaksi. Tony Curtis ja Gary Cooper. En muista, mistä näitä pieniä koristeita saatiin. Oliko niitä ehkä myytävänä jossain. Vai olivatko ne sellaisia kuin tulitikkurasian päälliset tai kahvipaketin pahvikuvat. Joka tapauksessa keräsin idoleideni kuvia ja katsoin elokuvia. Toistasataa elokuvaa vuodessa on kirjautunut pieneen siniseen vihkoon.

Parantolassa näytettiin eläviä kuvia kaksi kertaa viikossa. Ne olivat potilaiden virkistystoimintaa. Henkilökuntakin kävi, etenkin lapset. Saimme varmaan katsoa kaikki, meille ei ollut mitään sensuuria tai ikärajoja. Länkkäreiden jälkeen etsimme valkokankaan edestä hauleja.  Psyko ja Vahakabinetti olivat kauheimmat. 

12-vuotiaana olen kirjoittanut pienen sinisen ruutuvihkon kanteen ”Päiväkirja”.  Merkintöjä on Vappupäivästä puoleen väliin toukokuuta. Vappujuhlat näyttävät olleen tärkeät, niistä päiväkirja alkaa. Juhlat olivat ilmeisesti Parantolan. Vappuhuiskat, serpentiinit ja polvisukat, jos sää oli lämmennyt. Simaa ja munkkeja.

Kirjoitan luontohavainnoista. Mm. 9.5.: Tänään oli ensimmäinen ukkosilma tänä keväänä ja nyt on vielä jäät järvissä.

Koetuloksista. Matematiikan kokeet menivät aika hyvin, mutta maantieteen kokeet huonosti.

Perheen kesken touhutuista. Isä teki meille puujalat. Olimme melkein koko päivän mökillä. Isä lähti illalla katsomaan ”Trapetsi” nimistä elokuvaa Bio Vuokseen.

Urheilu- ja voimisteluharrastuksista. 4.5. Pelasin siskon ja veljen kanssa sulkapalloa. 5.5. Kävin pelaamassa lentopalloa. 9.5. Minä meinasin lähteä tänään Korven Hongan voimisteluharjoituksiin, mutta en kuitenkaan mennyt.

Radio oli tärkeä väline 1950-luvulla. 9.5. Unohdin kuunnella Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja.

”4.5. sairaalan alueelle oli ilmestynyt kaksi humalikasta, jotka isä ajoi pois.”  Meillä oli niin suojattu ympäristö, että siellä ei omasta takaa humalikkaitakaan ollut. Sen muistan, kun pihaan tuli kaksi lättähattua. Pelkäsimme niitä. Olisivatko ne olleet nämä vuonna 1957 häädetyt, ehkä.

Käsityö piti olla 7.5. valmiina eikä minulla ollut. ”Kautoska ei ihme kyllä rähjännyt. Helenan, Ailan ja Sirkan pistoliina otettiin näyttelyyn.”

En tiedä, olinko huono käsitöissä, mutta äiti teki minun kotitehtäväni siinä lajissa. Hän oli hyvä tekemään kaikenlaisia käsitöitä, kuten hänen äitinsäkin oli ollut. Jossain vaiheessa olen kuitenkin kiinnostunut niin paljon, että olen hakenut Wetterhoffin kotiteollisuusopistoon. Pääsin Hämeenlinnaan, mutta en koskaan mennyt. Tämä asia minua kaduttaa vieläkin. Muutama kymmenen vuotta myöhemmin aloin nimittäin tosissani tehdä käsitöitä. Ne olivat pääharrastukseni usean vuoden ajan. Neuloin, virkkasin, kudoin, tein ristipistotauluja. Erästä hattumallia myin myyjäisissä ja tapahtumissa satoja kappaleita.

9.5. olen kirjoittanut: ”Tänään olin pyörällä koulussa. Kun tulin koulusta sanoi eräs pieni I lk poika: ”Terve likka.” Toinen sanoi: ”Ei se likka ole, se on stadin sussu.”

13-vuotis syntymäpäivälahjaksi sain punaisen lukollisen päiväkirjan, jota kutsun ensimmäisellä sivulla ystäväkseni. Merkintäni alkavat: ”Rakas päiväkirja” ja tarvittaessa ”Anteeksi, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut”

Tärkeät mittani olivat tuolloin seuraavat:  Pituus 154 cm, paino noin 40 kg. Kengännumero 34-35, luistimen numero 37. Rinnan ympärys uloshengittäessä 63 cm ja sisäänhengittäessä 80 cm. Olen kirjoittanut harrastavani lukemista (mutta en läksyjen) sekä postimerkkien ja filmitähtien kuvien keräilyä. Mieliaineet: saksa, historia, laulu, käsityöt ja urheilu. Nämä ovat ihan eri aineita, mitä itse muistan rakastaneeni. Tämäkin on hassu: Eläimistä eniten rakastan hevosia, koiria, porsaita ja oravia. Ainakin hevosia olen myöhemmin pelännyt ja 13-vuotiaana se on listan kärjessä…

”Harvat ja valitut saavat sijaa sydämessäni ja niistä rakkain on neljäsluokkalainen, oppikoulussa kuten minäkin.” Tämä on selvästi kaukorakkaus. Meillä ei silloin eikä koskaan myöhemminkään ole ollut mitään tekemistä keskenämme. Elleivät nyt sitten päiväkirjat kerrokin jotain jo unohtunutta kuten tässä näyttää käyvän monen asian kohdalla.

Punaisen lukollisen päiväkirjan alku kertoo kesästä 1958. Olen ollut isolla leirillä Sappulanniemessä siskoni kanssa. ”Ali viivoo, ali veivoo, ali viivoo veivoo vum, ali sappu, ali lan, ali Sappulan leiri Heiiii!” 

Kirjoitan lomastani sukulaisten luona Saarijärvellä. ”Käymme joka päivä uimassa ja lämmitämme rantasaunan.” Eräänä iltana olemme vuotta nuoremman Seija-serkun kanssa lähteneet katsomaan Kukonhiekan tansseja (ei sisäpuolelle, lukee päiväkirjassa). Siellä on tavattu kaksi komeaa, tummatukkaista poikaa Kari ja Vesa. Kirkolle pyöräilimme harva se ilta. Siellä saimme kontaktia poikiin. Erään kerran Kari ja Vesa lähtivät perässämme metsään. ”Kari pysäytti minun pyöräni ja Vesa Seijan, sitten he sanoivat: Nyt kokeillaan Ryssän postia. Sitten he polttivat tupakan molemmat ja tarjosivat meillekin, me emme ottaneet. Tupakoiminen kävi kauheasti luonnolleni. Suutuin heihin silmittömästi. Siihen tyssähti sekin ihastus. Sitten he yrittivät pussata (Ryssän posti), mutta me emme antaneet. He sanoivat, että olemme arkoja ja päästivät meidät.”

Koululaisilla (ja opettajilla) oli pitkät kesälomat. Koulu päättyi toukokuun lopussa ja alkoi syyskuun ensimmäisenä päivänä. 20.9.57 kirjoitin: ”Minun kasvini on jo tarkastettu. Sain niistä 9-. Matikan kokeista sain 7, Marja-Liisa sai 10.”

Samaan poikaan olen edelleen pihkassa, josta olen kirjoittanut jo kesällä. Kaukorakkautena se näyttää pysyneen edelleen. ”Voi, olen niin surullinen, kun Timo ei pidä minusta yhtään tippaa. Olen itkenyt itseni nukuksiin melkein joka ilta, niin surullinen olen. Mutta kaikesta huolimatta rakastan häntä yhä.”

Sitten tapahtuu se kauhein: Timo vie minua vuotta nuoremman, myös Parantolassa asuvan tyttökaverini Koskenrantaan ja pussaa. Heidän tarinastaan kirjoitan päiväkirjaani. Enkä näytä olevan edes katkera. Totean vain ”Vanha Rakkaus ei ruostu.”

Jossain vaiheessa Timo kauppaa minua poikakaverilleen Pekalle sussuksi. Siitä ei mitään tullut, vaikka yhtenä iltana istuimmekin Pekan kanssa Saimaan rannalla juttelemassa opettajista ja oppilaista.

Sunnuntaina 26.10.58 olen kirjoittanut: ”En voi sanoa Pekkaan ja Timoon nähden muuta kuin: En voi sua unhoittaa poies, vaikken ikänäin sua saa. Sä sydämessäni olet ikuisessa muistossa, kummallekin erikseen ja sydämen pohjasta.”

Pääsykoe-tilanteesta en muista yhtään mitään. Kun sisko oli kuusi vuotta myöhemmin samassa tilanteessa, isä vei hänet ennen kokeita paikalliseen kahvilaan juomaan lihalientä. Ehkä se siivitti hyviin tuloksiin. Oppikouluun päässeiden nimet julkistettiin koulun seinällä. Sinne menin isän kanssa. Oli pilvinen päivä, ei satanut. Nimilistat olivat sen vanhemman rakennuksen seinällä, lähempänä rehtorin kansliaa kuin uuden puolen seinä olisi ollut. Oli kova ruuhka ja meni jonkin aikaa ennen kuin pääsi niin lähelle, että nimiä pystyi lukemaan. Isä taisi olla yllättyneempi ja onnellisempi kuin minä.  Esikoinen oli onnistunut. Isä ei tarjonnut leivoksia eikä limpparia juhlan kunniaksi.

Ensimmäiset hetket uudessa koulussa muistan. Luokkani oli I D, aloittavia ryhmiä oli A, B, C, D.  Neljä luokkaa,  jokaisessa nelisenkymmentä oppilasta. Istuin luokassa toisessa pulpetissa. Opettaja seisoi kateederilla. Luokka oli jo melko täynnä, kun sisään tuli tyttö ja poika (myöhemmin ilmeni, että he olivat kaksoset). Tyttö oli iloinen ja nauravainen ja huikkasi tullessaan jotain. Siinäpä oli sisääntulo, jonka muistan vielä lähes kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Itse en olisi uskaltanut sellaista tehdä.

Sain kerralla paljon uusia kavereita, joidenkin kanssa ystävystyin, myös tämän rohkean sisääntulon tehneen kanssa. Hänen kaksoisveljensä, johon ihastuin kolmannella, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kantamalla luistimiani rusettiluisteluista linja-autolle. Ilmeisesti pärjäsin uusissa kaveriporukoissa, koska eka tai toka luokalla pitämiini kotibileisiin tuli melkein koko luokka.

Ensimmäisellä luokalla ihastuin laskennon opettajaan, Sämpylään,. Laskento olikin mieliaineeni. Toisin kuin ruotsinkieli, jota alettiin takoa päähän. Luettiin loruja ulkoa. ”Ida, Edla, Ada. De springer ned att bada. Hej vad de är glada.” Hyvin on oppi mennyt päähän, kun vieläkin muistan.

Koulurakennuksen alakerrassa oli Kylmä-Kalle. En ollut aikaisemmin nähnyt luurankoa. Pelkäsin sitä kuten hautojakin koulumatkan varrella. Ei kuolleita tarvitse pelätä vaan eläviä, oli äidin opetus.

Jonkin aikaa oli koulua jo käyty, kun jouduin ensimmäisen kerran rehtorin puhutteluun.  Minuun oli kiinnitetty huomiota erikoisen vaatetukseni takia. Äiti ompeli vaatteeni. Kuvista voin todeta, että erikoiset kangaskuosit olivat hänen mieleensä. Pitkät housut olivat milloin ruudulliset, milloin raidalliset. Epäilenpä, että rehtorin vaimo, joka toimi kanslistina, oli haukan silmillään huomannut pukeutumistyylini.  Ja rehtori teki, mitä kanslisti määräsi. Kutsui ekaluokkalaisen puhutteluun. Rehtori muistutti, että koulussa on pidettävä hametta. Vain urheilupäivinä on sallittua esiintyä pitkissä housuissa. Minullapa oli silloin sana hallussa. ”Mutta kun minä kuljen pyörällä kouluun.” Sain sitten poikkeusluvan käyttää pitkiä housuja jokaisena päivänä. Koulumatkani oli kahdeksan kilometriä. Keväät ja syksyt kuljin pyörällä, talvella linja-autolla.

Raikkarit olivat iltajuhlia. Ehkä niissä oli jotain ohjelmaa ja ”lopuksi tanssia”. Alaluokilla ei tanssittu, vaan kuljettiin käsi kädessä pojan kanssa piirissä kansanmusiikin ja -laulun tahtiin. Pikkujouluissa, joita luokka järjesti itse joissain koulun ulkopuolisissa kerhotiloissa, harjoittelimme jo tanssimistakin levymusiikin tahdissa. The Platters, Nat King Cole ja Glenn Miller liittynevät näihin tunnelmiin.

Ensimmäisenä koulupäivänä isä oli saattamassa, sen jälkeen piti selviytyä yksin. Oli muutamia muitakin, jotka aloittivat samaan aikaan, joten oikeasti ihan yksin ei tarvinnut matkoja tehdä. Neljä kilometriä taittui polkupyörällä, potkukelkalla ja suksilla. Joskus sain mennä linja-autolla, maksu oli 21 penniä. Suorin tie, oikotie, meni metsien läpi. Se oli hiekkatie, ei mikään polku. Siellä vaani yksi vaaranpaikka, rautatie. Lapsilla oli kova kuri sen suhteen: ratojen yli ei saanut mennä vaan piti kiertää alikäytävän kautta. Sen toisen tien varrella oli hautausmaa ja se oli lapsen mielestä vaarallisempi paikka kuin rautatie. Tosin äiti neuvoi, ettei kuolleita tarvitse pelätä; eivät ne mitään tee, vaan elävät.

Koulu oli puinen rakennus, jossa oli muutama luokkahuone ja keittiö. Sen vastapäätä oli toinen puurakennus, jossa pidettiin puutyötunnit. Silloin tytöt eivät menneet puutöihin, ainoastaan pojat. Tytöt pujottelivat vohvelikankaaseen värikkäitä lankoja.

Ulkona oli puuhuussi, jossa käyntiä vältin viimeiseen saakka. Siellä haisi kamalalle ja siellä oli syvä pudotus. Pojat kurkkivat omalta puoleltaan pikkutyttöjen pyllyjä ja nauraa käkättivät. Olin tottunut sisävessaan. Monellahan sellaista ei 1950-luvulla vielä ollut.

Kerran minulle tuli tunnin aikana kauhea kakkahätä. Oli talvi. Sain luvan mennä huussiin. Palasin luokkaan, istuin paikoilleni ja jatkoin lankojen pujottelua.  Toiset alkoivat mulkoilla, tirskua ja pidellä neniään. Minä en ollut uskaltanut mennä huussiin ja kakka oli tullut housuihin. Opettaja lähetti minut kotiin. Kävelin haluttomasti tien laitaa kotiin päin, potkin lumia. Minua pelotti, että saan selkään. Lapsien fyysinen kuritus oli hyvin tavanomaista. Pylly paljaaksi, isän polville poikittain ja kameran remmillä pyllylle.  Joskus joutui itse hakemaan sopivan koivuvitsan metsästä. Se oli sitten oven yläpuolella muistuttamassa hyvästä käytöksestä.

Puettiinkohan minut vähän poikamaisesti. Päässäni oli kuitenkin kevättalvella musta karvahattu. Sitä toiset ilkkuivat, etenkin pojat. Kaikki huipentui siihen, että pojat polttivat suurennuslasilla reiän hattuuni. En edes huomannut, kun he seisoivat takanani polttolasiensa kanssa. Itkuhan siitä tuli. Ja taas tuo sama pelko: selkäsauna.

Samalla luokalla oli rehtorin poika. Hän oli äkkipikainen, suuttui milloin mistäkin. Häntä myös ärsytettiin, että saatiin suuttumaan. Ja sitten juostiin karkuun. Kerran tämä poika sai minut kiinni koulun ulkopuolella. Hän hakkasi hulluna päätäni koulun ulkoseinään. Siitä tuli mieleeni, kuinka kerran putosin keinusta ja vierähdin hyppylaudan alle. Toiset jatkoivat hyppelyään laudalla ennen kuin huomasivat minut. Selkä oli verillä sen jälkeen.

Neljänneltä luokalta vuonna 1956 vaihdoin keskikouluun. Olin silloin 12-vuotias. Koulumatka piteni kaksinkertaiseksi ja elämä muuttui monella tapaa toisenlaiseksi.

Pohjoissavolainen, ison maalaistalon poika ja keskisuomalainen torpparin tyttö vihittiin sota-aikana sotasairaalassa. Isäni oli sinne komennettuna armeijan palveluksessa ja äitini toimi lyhyen pikakoulutuksen saaneena apusisarena. Vuonna 1939 juuri ennen sotaa valmistunut tuberkuloosiparantola toimi sekä talvi- että jatkosodan aikana sotasairaalana ja rintaman tullessa yhä lähemmäksi myös kenttäsairaalana. Isä sai sodan jälkeen talonmiehen paikan ja äiti työskenteli sairaalan osastolla, kun lapset olivat kasvaneet isommiksi.

Olen esikoinen, sisareni syntyi neljä ja puoli vuotta myöhemmin. Veljeäni olen kuusi vuotta vanhempi.

Aluksi asuimme parantolan alimmassa kerroksessa tunnelin varrella yksiössä. Muutto isompaan järven puoleiseen asuntoon tapahtui samoihin aikoihin kuin sisareni syntymä. Veljeni syntyi kotona ja sen tapauksen muistan.

Olimme kaikki nukkumassa perähuoneessa. Keskellä yötä sisareni ja minut siirrettiin olohuoneen lattialle levitetyille patjoille jatkamaan unia. Sisko nukkui, minä en. Valoja, ovien avaamisia, sulkemisia, nopeita askeleita. Nostin päätäni. ”Pää tyynyyn ja silmät kiinni,” isä huikkasi mennessään. Näin, että naapurin täti meni perähuoneeseen. Ovi vedettiin visusti kiinni. Ehkä olen nukahtanut ja seuraavat tapahtumat on minulle kerrottu:

Isä oli lähtenyt noutamaan kätilöä parinkymmenen kilometrin päästä. Hakumatka ei silloisilla kulkuneuvoilla sujunut sitä vauhtia mitä tänä päivänä. Isä on varmaankin mennyt talon autolla. Kun he vihdoinkin olivat tulleet,  kätilö oli mennyt suoraan perähuoneeseen ja sanonut: ”Jaahas, täällä onkin jo valmista.”

Pikkuista veljeä pääsimme siskon kanssa aamulla katsomaan.

Muistan parantolan katolla punaisen ristin. Se oli kertonut lentokoneille, että tämä on sairaala. Siellä tiirailimme pimeässä illassa päät kenossa taivaalle, kun Sputnik kiersi maapalloa.  Neuvostoliitto laukaisi avaruuteen kaksi tekokuuta lyhyen ajan sisällä vuonna 1957, jälkimmäisellä niistä oli mukana Laika-koira. En ole varma, kumpi nähtiin, ehkä molemmat. 12-vuotias olin tuolloin.

Toinen, tähän päivään asti selittämätön taivaan ilmiö tapahtui 1950-luvulla. Olin naapurilasten kanssa Uudentalon takana olevalla leikkikentällä.  Kuulimme nopeasti lähestyvää huminaa. Pian Uudentalon yli lensi oranssi palava möykky.  Se oli suuri, ääni oli kova, näky oli ihmeellinen. Juoksimme mäen reunalle, josta näimme järven yli.  Oli kirkas ilma, taivaalla illan punerrusta. Näimme esineen häipyvän taivaan rantaan. Tästä tapauksesta olen aikuisena keskustellut yhden pojan kanssa, joka oli mukana. Me molemmat muistamme sen samanlaisena.

Elämässäni on sattunut muitakin taivaan ilmiöitä.  Synnyttyäni heinäkuun 7. päivänä vuonna 1945 oli 9.7. täydellinen auringonpimennys. Uskon aistineeni isoa rauhaa ja hiljaisuutta maatessani kapaloissa sairaalasängyssä. Äiti on kertonut, että keskellä auringonpaisteista päivää tuli hämärää, linnut lakkasivat laulamasta, ja oli kuin maailmanloppu. Seuraava täydellinen auringonpimennys nähtiin Suomessa vuonna 1990, jolloin katsoin sitä omien lasteni ja mieheni kanssa omalta parvekkeelta. En kokenut sitä yhtä voimakkaasti kuin äitini, mutta enhän ollutkaan juuri synnyttänyt. Katsoimme sitä moninkertaisten mustien filmien läpi.

Tuberkuloosiparantola oli erikoinen lapsuusympäristö. Myöhemmin olen kuullut vastaavanlaisia kokemuksia sairaala-asumisesta ihan toiselta puolelta Suomea. Se oli omavarainen, sisäänlämpiävä yhteisö. Tuberkuloosi oli tappava tauti. Myöhemmin olen ajatellut,  että se oli sen ajan aids. Tubiin sairastuneella ei ollut paljon mahdollisuuksia selvitä hengissä ennen kuin siihen saatiin kehitettyä lääkkeet. 1950-luvulla kuolleisuus oli vielä suurta.  Lapset eivät olisi saaneet olla yhteyksissä potilaisiin. Salaa solmimme ystävyyksiä potilaisiin. Joihinkin jopa rakastuimme. Läheisessä kontaktissa ei potilaiden kanssa saanut olla, mutta kirjelappuset kulkivat. Se oli jonkinlaista kaukorakkautta. Suru oli sitten mahdottoman suuri, kun tällainen ihana poika kuoli. Kuunneltiin surumusiikkia ja itkettiin.

Sodan jälkeisessä puutteessa, köyhyydessä ja ostokorttien säätelemässä kulutuksessa oli onni saada asua sairaalassa, jossa henkilökunnan hyvinvoinnista huolehdittiin monin tavoin. Perheet saivat ostaa ruokatarvikkeita sairaalan keittiöltä ilman ostokorttia. Maitoa,  piimää, leipää ja voita ainakin sekä hedelmiä ja marjoja. Lähimpään kauppaan oli neljä kilometriä, toki joskus sinne äidin kanssa olen kävellyt asioille.

Kauppa oli puutalossa. Siinä oli kaksi puolta. Vasemmalla oli makkara- ja lihatiskit, jossa muistini mukaan asioimme vain harvoin. Oikealla olivat jauholaarit, kahvi, sokeri sekä lyhyttavara.  Lyhyttavaraa olivat ompelussa käytettävät napit, langat, vetoketjut. Kankaitakin taisi hyllyllä olla.  Suomessa Kansanhuoltoministeriö jakoi vuosina 1939 – 1954 ostokortteja. Ne määrittelivät, paljonko sai ostaa mitäkin tuotetta.

Meillä syötiin riistaa. Lintuja, jäniksiä ja hirven lihaa. Isä metsästi. Siksi emme tarvinneet kaupan lihaa. Muistan, kuinka jänikset roikkuivat jaloistaan pihanurkassamme, välillä siinä oli joku teeri tai muu lintu. Rapuja meillä syötiin myös. Perunat, porkkanat ja tillit viljeltiin itse sairaalasta saadulla viljelypalstalla. Joskus isä toi kotiin laatikollisen appelsiineja, varmaankin talon kuormasta. Ne saimme syödä yhdeltä istumalta. Äiti leipoi kaksi kertaa viikossa pullaa. Lettuja paistettiin. Oman mansikkamaan hillo maistui lettujen kanssa.

Ensimmäinen kosketukseni ruoanlaittoon on lettujen paisto. Lettupannussa oli monta pientä reikää ja siihen valutin kauhalla lettutaikinaa. Vähitellen opin itsekin tekemään taikinan. Aikuisena kerran suutuin yhdelle ihmiselle, joka tuli neuvomaan minua lettujen paistossa.

Äiti ompeli polku- Singerillä kaikki lasten vaatteet ja itselleen työvaatteet. Isä osti räätäliltä tai liikkeistä valmiita vaatteita. Kun isä luopui jostain asustaan tai takistaan,  äiti purki sen, pesi ja silitti kankaat ja ompeli lapsille vaatteita. Ensimmäinen ostettu asuni on teryleenijakkupuku, sen olen saanut noin 16- vuotiaana.