Eilen olin ohjatulla linturetkellä. Parisenkymmentä innokasta oli tullut bongailemaan syksyn lintuja. No paljon mitäänhän emme nähneet tai ainakaan minä en nähnyt. Kiikarit olisivat tietysti tilannetta kohentaneet. Minulla oli kamera. Koska en nähnyt muuta kuin sorsia, kuvasin maastoa. Ehkä tällainen retki ei kuitenkaan ole minua varten. Sinne järven rannalle voi mennä yksinkin kävelemään ja kuvaamaan luontoa. Opas oli hyvin asiantunteva ja näki kaikki pienetkin linnut pusikoissa. Minun kamerani ei niitä nähnyt. Haarapääskyt lentelivät taivaalla - no kiikarilla niitäkin olisi varmaan voinut katsella paremmin.

Olen huomannut sellaisen asian, että minun on tehtävä kuvausretkeni yksin. Ensinnäkään ei kukaan ole kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja toisekseen, tuntuisi aika omituiselta, että joku toinen olisi ottamassa kuvaa samasta kasvista t.m.s. kuin minä.

Kuvien käsittely ym. on myös tehtävä yksin. Kuvaaminen on aika yksinäistä puuhaa. Kuvauskurssit ovat sitten asia erikseen. Sieltä saa hyödyllistä tietoa ja ohjausta. Kävinhän kolme vuotta digikuvauksen peruskurssia, siksi sitä samaa kurssia, kun aika oli sopiva. Tänä vuonna en ole menossa kuvauskurssille, vaikka vielä keväällä harkitsin jatkokurssille menoa. En mene siksi, kun siellä melkein tarvittaisiin järjestelmäkamera, jota minulla ei ole varaa hankkia. Se ei ole pakollinen, mutta tarve kuulemma herää kurssilla. Lisäksi se opettaja oli minusta ärsyttävä. Onhan muitakin opettajia tietysti, mutta matka heidän kursseilleen olisi ollut pitempi ja minusta tuntuu, etten motivoituisi sellaiseen ponnistukseen.

Huomasin noiden käymieni kuvauskurssien retkistä, että vetäydyin niilläkin aina omiin oloihini ja koin suorastaan häiriöksi sen, jos joku tuli viereeni keskustelemaan.

Siispä jatkan yksin kuvaamista.