Päivät ovat menneet usein eri tavalla kuin kuvittelee aamulla. Kevättä jo pukkaa, puiden lehdet alkavat vihertyä. Hiirenkorvia lähikoivussa. Sadetta odotellaan, että luonto puhkeaisi kevään riemuun.

Siivoaminajatukset olen lykännyt perimmäiseen aivonurkkaan. Mieheni ei välitä, onko siistiä vai sotkuista. Tavaraa kantaa kirpputorilta - hänen mielestään tärkeitä juttuja, mutta ne jäävät lojumaan aina jonnekin eikä niillä ole käyttöä. Kellari on täynnä tällaista tavaraa ja nyt hän on täyttänyt olohuonetta. Olen päättänyt olla välittämättä. Sanomisesta seuraa aina tappelu. En myöskään jaksa siivota juurikin tästä syystä. Ikkunatkin pesemättä, kun en pääse edes ikkunan lähelle tavaramäärän vuoksi.

Itselleni olen saanut järjestettyä oman huoneen lasten vanhaan huoneeseen ja tästä kirjoituskammiostani olen tosi onnellinen. Kirjoittamisen vauhtiin en kirjaprojektin jälkeen ole päässyt. Nyt minulla oli oikoluettavana kurssikaverin tekstit. Ne ovat mielenkiintoisesti kirjoitetut, vaikka täynnä virheitä, joita sitten korjailin. Näitä lukiessa minulla on muhinut päässä samankaltainen tapa lähestyä mennyttä elämää. Tänä aamuna vihdoinkin tartuin yhteen sellaiseen aiheeseen ja huomasin, että pystyn eläytymään vanhaan. Joten tästä ehkä saan uuden näkökulman omien vanhempieni ja oman lapsuuden perheen elämään.