Koulu oli ensimmäinen paikka, mihin menin kodin ja turvallisen sairaalayhteisön ulkopuolelle. Kansakouluun seitsemän vanhana, niinhän se käytäntö 1950-luvulla oli. Aloitin koulutieni vuonna 1952.

Ensimmäisenä koulupäivänä isä oli saattamassa, sen jälkeen piti selviytyä yksin. Oli muutamia muitakin, jotka aloittivat samaan aikaan, joten oikeasti ihan yksin ei tarvinnut matkoja tehdä. Neljä kilometriä taittui polkupyörällä, potkukelkalla ja suksilla. Joskus sain mennä linja-autolla, maksu oli 21 penniä. Suorin tie, oikotie, meni metsien läpi. Se oli hiekkatie, ei mikään polku. Siellä vaani yksi vaaranpaikka, rautatie. Lapsilla oli kova kuri sen suhteen: ratojen yli ei saanut mennä vaan piti kiertää alikäytävän kautta. Sen toisen tien varrella oli hautausmaa ja se oli lapsen mielestä vaarallisempi paikka kuin rautatie. Tosin äiti neuvoi, ettei kuolleita tarvitse pelätä; eivät ne mitään tee, vaan elävät.

Koulu oli puinen rakennus, jossa oli muutama luokkahuone ja keittiö. Sen vastapäätä oli toinen puurakennus, jossa pidettiin puutyötunnit. Silloin tytöt eivät menneet puutöihin, ainoastaan pojat. Tytöt pujottelivat vohvelikankaaseen värikkäitä lankoja.

Ulkona oli puuhuussi, jossa käyntiä vältin viimeiseen saakka. Siellä haisi kamalalle ja siellä oli syvä pudotus. Pojat kurkkivat omalta puoleltaan pikkutyttöjen pyllyjä ja nauraa käkättivät. Olin tottunut sisävessaan. Monellahan sellaista ei 1950-luvulla vielä ollut.

Kerran minulle tuli tunnin aikana kauhea kakkahätä. Oli talvi. Sain luvan mennä huussiin. Palasin luokkaan, istuin paikoilleni ja jatkoin lankojen pujottelua.  Toiset alkoivat mulkoilla, tirskua ja pidellä neniään. Minä en ollut uskaltanut mennä huussiin ja kakka oli tullut housuihin. Opettaja lähetti minut kotiin. Kävelin haluttomasti tien laitaa kotiin päin, potkin lumia. Minua pelotti, että saan selkään. Lapsien fyysinen kuritus oli hyvin tavanomaista. Pylly paljaaksi, isän polville poikittain ja kameran remmillä pyllylle.  Joskus joutui itse hakemaan sopivan koivuvitsan metsästä. Se oli sitten oven yläpuolella muistuttamassa hyvästä käytöksestä.

Puettiinkohan minut vähän poikamaisesti. Päässäni oli kuitenkin kevättalvella musta karvahattu. Sitä toiset ilkkuivat, etenkin pojat. Kaikki huipentui siihen, että pojat polttivat suurennuslasilla reiän hattuuni. En edes huomannut, kun he seisoivat takanani polttolasiensa kanssa. Itkuhan siitä tuli. Ja taas tuo sama pelko: selkäsauna.

Samalla luokalla oli rehtorin poika. Hän oli äkkipikainen, suuttui milloin mistäkin. Häntä myös ärsytettiin, että saatiin suuttumaan. Ja sitten juostiin karkuun. Kerran tämä poika sai minut kiinni koulun ulkopuolella. Hän hakkasi hulluna päätäni koulun ulkoseinään. Siitä tuli mieleeni, kuinka kerran putosin keinusta ja vierähdin hyppylaudan alle. Toiset jatkoivat hyppelyään laudalla ennen kuin huomasivat minut. Selkä oli verillä sen jälkeen.

Neljänneltä luokalta vuonna 1956 vaihdoin keskikouluun. Olin silloin 12-vuotias. Koulumatka piteni kaksinkertaiseksi ja elämä muuttui monella tapaa toisenlaiseksi.