Kansakoulun neljänneltä tai viidenneltä luokalta pyrittiin oppikouluun. Niin minäkin. En tiedä, kenen aloitteesta. Muistan säälineeni niitä ressukoita, jotka joutuivat käymään kansakoulun loppuun saakka ja ehkä jatkokoulunkin. Tunsin itseni heitä paremmaksi.  Monen kohdalla oli epäilemättä kysymys siitä, että vanhemmilla ei ollut rahaa kouluttaa lapsia. Taloudellinen panostus kirpaisi myös talonmiehen perheessä. Isä alkoi pitää kirjanpitoa koulun käyntini kuluista. Kirjanpito on tallella ja se jatkuu ylioppilaskirjoituksiin saakka. Viisi vuotta nuorempaa siskoani isä ei edes päästänyt hakukokeisiin. Opettaja puuttui asiaan ja sisko pääsi viidenneltä parhain pistein. Veljelle  suotiin jatkokoulutus ilman nikotteluja.

Pääsykoe-tilanteesta en muista yhtään mitään. Kun sisko oli kuusi vuotta myöhemmin samassa tilanteessa, isä vei hänet ennen kokeita paikalliseen kahvilaan juomaan lihalientä. Ehkä se siivitti hyviin tuloksiin. Oppikouluun päässeiden nimet julkistettiin koulun seinällä. Sinne menin isän kanssa. Oli pilvinen päivä, ei satanut. Nimilistat olivat sen vanhemman rakennuksen seinällä, lähempänä rehtorin kansliaa kuin uuden puolen seinä olisi ollut. Oli kova ruuhka ja meni jonkin aikaa ennen kuin pääsi niin lähelle, että nimiä pystyi lukemaan. Isä taisi olla yllättyneempi ja onnellisempi kuin minä.  Esikoinen oli onnistunut. Isä ei tarjonnut leivoksia eikä limpparia juhlan kunniaksi.

Ensimmäiset hetket uudessa koulussa muistan. Luokkani oli I D, aloittavia ryhmiä oli A, B, C, D.  Neljä luokkaa,  jokaisessa nelisenkymmentä oppilasta. Istuin luokassa toisessa pulpetissa. Opettaja seisoi kateederilla. Luokka oli jo melko täynnä, kun sisään tuli tyttö ja poika (myöhemmin ilmeni, että he olivat kaksoset). Tyttö oli iloinen ja nauravainen ja huikkasi tullessaan jotain. Siinäpä oli sisääntulo, jonka muistan vielä lähes kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Itse en olisi uskaltanut sellaista tehdä.

Sain kerralla paljon uusia kavereita, joidenkin kanssa ystävystyin, myös tämän rohkean sisääntulon tehneen kanssa. Hänen kaksoisveljensä, johon ihastuin kolmannella, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kantamalla luistimiani rusettiluisteluista linja-autolle. Ilmeisesti pärjäsin uusissa kaveriporukoissa, koska eka tai toka luokalla pitämiini kotibileisiin tuli melkein koko luokka.

Ensimmäisellä luokalla ihastuin laskennon opettajaan, Sämpylään,. Laskento olikin mieliaineeni. Toisin kuin ruotsinkieli, jota alettiin takoa päähän. Luettiin loruja ulkoa. ”Ida, Edla, Ada. De springer ned att bada. Hej vad de är glada.” Hyvin on oppi mennyt päähän, kun vieläkin muistan.

Koulurakennuksen alakerrassa oli Kylmä-Kalle. En ollut aikaisemmin nähnyt luurankoa. Pelkäsin sitä kuten hautojakin koulumatkan varrella. Ei kuolleita tarvitse pelätä vaan eläviä, oli äidin opetus.

Jonkin aikaa oli koulua jo käyty, kun jouduin ensimmäisen kerran rehtorin puhutteluun.  Minuun oli kiinnitetty huomiota erikoisen vaatetukseni takia. Äiti ompeli vaatteeni. Kuvista voin todeta, että erikoiset kangaskuosit olivat hänen mieleensä. Pitkät housut olivat milloin ruudulliset, milloin raidalliset. Epäilenpä, että rehtorin vaimo, joka toimi kanslistina, oli haukan silmillään huomannut pukeutumistyylini.  Ja rehtori teki, mitä kanslisti määräsi. Kutsui ekaluokkalaisen puhutteluun. Rehtori muistutti, että koulussa on pidettävä hametta. Vain urheilupäivinä on sallittua esiintyä pitkissä housuissa. Minullapa oli silloin sana hallussa. ”Mutta kun minä kuljen pyörällä kouluun.” Sain sitten poikkeusluvan käyttää pitkiä housuja jokaisena päivänä. Koulumatkani oli kahdeksan kilometriä. Keväät ja syksyt kuljin pyörällä, talvella linja-autolla.

Raikkarit olivat iltajuhlia. Ehkä niissä oli jotain ohjelmaa ja ”lopuksi tanssia”. Alaluokilla ei tanssittu, vaan kuljettiin käsi kädessä pojan kanssa piirissä kansanmusiikin ja -laulun tahtiin. Pikkujouluissa, joita luokka järjesti itse joissain koulun ulkopuolisissa kerhotiloissa, harjoittelimme jo tanssimistakin levymusiikin tahdissa. The Platters, Nat King Cole ja Glenn Miller liittynevät näihin tunnelmiin.