Kuivatut ruusut ja tuohivirsut Tony Curtisin ja Gary Cooperin seurassa

Muistoja eri vuosikymmeniltä laatikosta löytyneiden todisteiden valossa

 

Avaan lipaston laatikon. Nostelen varovasti kuivattuja kukkia. Haistelen punaisia ja keltaisia ruusuja. Mieto suloinen häivähdys kuin tippa hajuvettä korvan takana. Rippiruusut, ylioppilasruusut, hääjuhlien kukat ovat kadonneet. Eivät silti nekään unohtuneet, vaikka eivät kestäneet.

 

2010

Läksiäisnäytöksen jälkeen opiskelijat, opistojen edustajat ja ystävät täyttivät Sampolan näyttämön lavan. Puheita, halauksia, kyyneleitäkin. Kukat olivat riemunani pitkän tovin. Valokuvasin niitä, vaihdoin vesiä ja järjestyksiä. Lopuksi katkaisin ruusujen kukat varsistaan ja laitoin paperille kuivumaan. 

Viisikymmenvuotiaasta olin ollut opistojen tuntiopettajana. Eläkkeelle jäin  kuusikymmentäviisivuotiaana.

 

1960-luku

Tuohivirsujen pohjaan poikakaverini, hautakivenkaivertaja, on tasaisella käsialallaan kirjoittanut ”Pirjolle 7.7.1964 Pekka”. Täytin yhdeksäntoista vuotta. Menimme kihloihin sen vuoden lopulla. Olin liikuttavan onnellinen kihlattu ja ylpeä leveästä kultasormuksestani. Loppiaisen jälkeen koitti arki ja koulu jatkui. Tieto kihlauksesta levisi kulovalkean tavoin, koska esittelin sormusta kaikille halukkaille.  Jouduin rehtorin puhutteluun.

Kanslisti, rehtorin Vieno-vaimo, katsoi minua tarkasti kuin haukka saalistaan. Mieleen juolahti, että kerran alaluokilla olin samassa tilanteessa pitkistä housuista.  Vieno ohjasi minut huoneeseen sen enempiä juttelematta. Ovi jäi auki. Rehtori Toivo Putkonen nousi pöytänsä takaa, seisoi kädet puuskassa ja katsoi minua vakavana.

- Olet tainnut mennä kihloihin joululoman aikana.

- Niin olen,  katselin lattiaan.

- Jotkut tämän oppilaitoksen naisopettajat paheksuvat sitä ja toivovat, että et käytä sormusta koulussa.

- Jaa.

- Tämä on viimeinen kevät eikä kihlautumista voi kieltää, kun koulukin kohta päättyy.  Mutta toivon sinun ymmärtävän, että koulussa et voi pitää sormusta, koska aiheutat täällä pahaa mieltä.

- Selvä, kompastelin kansliasta porraskäytävään.

Koulussa ei monena päivänä kevätkaudella käyty, mutta laitoin sormuksen taskuun koulun portilla ja takaisin sormeen, kun pääsin sieltä.  Toukokuun lopussa sain valkolakin. Sen jälkeen käytin sormusta öin ja päivin.

Pekasta on muistona huntu, sormukset ja neljän sentin tuohivirsut. Poikamme Mika on pian viisikymmenvuotias neljän lapsen isä ja yhden ukki.

 

1950-luku

Nämä pienet kehystetyt filmitähtien kuvat olivat rivissä kirjoituspöydälläni. Niitä oli useita, nyt enää kaksi. Tony Curtis ja Gary Cooper. En muista, mistä näitä pieniä koristeita saatiin. Oliko niitä ehkä myytävänä jossain. Vai olivatko ne sellaisia kuin tulitikkurasian päälliset tai kahvipaketin pahvikuvat. Joka tapauksessa keräsin idoleideni kuvia ja katsoin elokuvia. Toistasataa elokuvaa vuodessa on kirjautunut pieneen siniseen vihkoon.

Parantolassa näytettiin eläviä kuvia kaksi kertaa viikossa. Ne olivat potilaiden virkistystoimintaa. Henkilökuntakin kävi, etenkin lapset. Saimme varmaan katsoa kaikki, meille ei ollut mitään sensuuria tai ikärajoja. Länkkäreiden jälkeen etsimme valkokankaan edestä hauleja.  Psyko ja Vahakabinetti olivat kauheimmat.