Olen syntynyt ja elänyt aikuisuuden kynnykselle tuberkuloosiparantolassa, jossa isäni toimi talonmiehenä ja äitini oli kotiäiti osan elämästäni.

Pohjoissavolainen, ison maalaistalon poika ja keskisuomalainen torpparin tyttö vihittiin sota-aikana sotasairaalassa. Isäni oli sinne komennettuna armeijan palveluksessa ja äitini toimi lyhyen pikakoulutuksen saaneena apusisarena. Vuonna 1939 juuri ennen sotaa valmistunut tuberkuloosiparantola toimi sekä talvi- että jatkosodan aikana sotasairaalana ja rintaman tullessa yhä lähemmäksi myös kenttäsairaalana. Isä sai sodan jälkeen talonmiehen paikan ja äiti työskenteli sairaalan osastolla, kun lapset olivat kasvaneet isommiksi.

Olen esikoinen, sisareni syntyi neljä ja puoli vuotta myöhemmin. Veljeäni olen kuusi vuotta vanhempi.

Aluksi asuimme parantolan alimmassa kerroksessa tunnelin varrella yksiössä. Muutto isompaan järven puoleiseen asuntoon tapahtui samoihin aikoihin kuin sisareni syntymä. Veljeni syntyi kotona ja sen tapauksen muistan.

Olimme kaikki nukkumassa perähuoneessa. Keskellä yötä sisareni ja minut siirrettiin olohuoneen lattialle levitetyille patjoille jatkamaan unia. Sisko nukkui, minä en. Valoja, ovien avaamisia, sulkemisia, nopeita askeleita. Nostin päätäni. ”Pää tyynyyn ja silmät kiinni,” isä huikkasi mennessään. Näin, että naapurin täti meni perähuoneeseen. Ovi vedettiin visusti kiinni. Ehkä olen nukahtanut ja seuraavat tapahtumat on minulle kerrottu:

Isä oli lähtenyt noutamaan kätilöä parinkymmenen kilometrin päästä. Hakumatka ei silloisilla kulkuneuvoilla sujunut sitä vauhtia mitä tänä päivänä. Isä on varmaankin mennyt talon autolla. Kun he vihdoinkin olivat tulleet,  kätilö oli mennyt suoraan perähuoneeseen ja sanonut: ”Jaahas, täällä onkin jo valmista.”

Pikkuista veljeä pääsimme siskon kanssa aamulla katsomaan.

Muistan parantolan katolla punaisen ristin. Se oli kertonut lentokoneille, että tämä on sairaala. Siellä tiirailimme pimeässä illassa päät kenossa taivaalle, kun Sputnik kiersi maapalloa.  Neuvostoliitto laukaisi avaruuteen kaksi tekokuuta lyhyen ajan sisällä vuonna 1957, jälkimmäisellä niistä oli mukana Laika-koira. En ole varma, kumpi nähtiin, ehkä molemmat. 12-vuotias olin tuolloin.

Toinen, tähän päivään asti selittämätön taivaan ilmiö tapahtui 1950-luvulla. Olin naapurilasten kanssa Uudentalon takana olevalla leikkikentällä.  Kuulimme nopeasti lähestyvää huminaa. Pian Uudentalon yli lensi oranssi palava möykky.  Se oli suuri, ääni oli kova, näky oli ihmeellinen. Juoksimme mäen reunalle, josta näimme järven yli.  Oli kirkas ilma, taivaalla illan punerrusta. Näimme esineen häipyvän taivaan rantaan. Tästä tapauksesta olen aikuisena keskustellut yhden pojan kanssa, joka oli mukana. Me molemmat muistamme sen samanlaisena.

Elämässäni on sattunut muitakin taivaan ilmiöitä.  Synnyttyäni heinäkuun 7. päivänä vuonna 1945 oli 9.7. täydellinen auringonpimennys. Uskon aistineeni isoa rauhaa ja hiljaisuutta maatessani kapaloissa sairaalasängyssä. Äiti on kertonut, että keskellä auringonpaisteista päivää tuli hämärää, linnut lakkasivat laulamasta, ja oli kuin maailmanloppu. Seuraava täydellinen auringonpimennys nähtiin Suomessa vuonna 1990, jolloin katsoin sitä omien lasteni ja mieheni kanssa omalta parvekkeelta. En kokenut sitä yhtä voimakkaasti kuin äitini, mutta enhän ollutkaan juuri synnyttänyt. Katsoimme sitä moninkertaisten mustien filmien läpi.

Tuberkuloosiparantola oli erikoinen lapsuusympäristö. Myöhemmin olen kuullut vastaavanlaisia kokemuksia sairaala-asumisesta ihan toiselta puolelta Suomea. Se oli omavarainen, sisäänlämpiävä yhteisö. Tuberkuloosi oli tappava tauti. Myöhemmin olen ajatellut,  että se oli sen ajan aids. Tubiin sairastuneella ei ollut paljon mahdollisuuksia selvitä hengissä ennen kuin siihen saatiin kehitettyä lääkkeet. 1950-luvulla kuolleisuus oli vielä suurta.  Lapset eivät olisi saaneet olla yhteyksissä potilaisiin. Salaa solmimme ystävyyksiä potilaisiin. Joihinkin jopa rakastuimme. Läheisessä kontaktissa ei potilaiden kanssa saanut olla, mutta kirjelappuset kulkivat. Se oli jonkinlaista kaukorakkautta. Suru oli sitten mahdottoman suuri, kun tällainen ihana poika kuoli. Kuunneltiin surumusiikkia ja itkettiin.

Sodan jälkeisessä puutteessa, köyhyydessä ja ostokorttien säätelemässä kulutuksessa oli onni saada asua sairaalassa, jossa henkilökunnan hyvinvoinnista huolehdittiin monin tavoin. Perheet saivat ostaa ruokatarvikkeita sairaalan keittiöltä ilman ostokorttia. Maitoa,  piimää, leipää ja voita ainakin sekä hedelmiä ja marjoja. Lähimpään kauppaan oli neljä kilometriä, toki joskus sinne äidin kanssa olen kävellyt asioille.

Kauppa oli puutalossa. Siinä oli kaksi puolta. Vasemmalla oli makkara- ja lihatiskit, jossa muistini mukaan asioimme vain harvoin. Oikealla olivat jauholaarit, kahvi, sokeri sekä lyhyttavara.  Lyhyttavaraa olivat ompelussa käytettävät napit, langat, vetoketjut. Kankaitakin taisi hyllyllä olla.  Suomessa Kansanhuoltoministeriö jakoi vuosina 1939 – 1954 ostokortteja. Ne määrittelivät, paljonko sai ostaa mitäkin tuotetta.

Meillä syötiin riistaa. Lintuja, jäniksiä ja hirven lihaa. Isä metsästi. Siksi emme tarvinneet kaupan lihaa. Muistan, kuinka jänikset roikkuivat jaloistaan pihanurkassamme, välillä siinä oli joku teeri tai muu lintu. Rapuja meillä syötiin myös. Perunat, porkkanat ja tillit viljeltiin itse sairaalasta saadulla viljelypalstalla. Joskus isä toi kotiin laatikollisen appelsiineja, varmaankin talon kuormasta. Ne saimme syödä yhdeltä istumalta. Äiti leipoi kaksi kertaa viikossa pullaa. Lettuja paistettiin. Oman mansikkamaan hillo maistui lettujen kanssa.

Ensimmäinen kosketukseni ruoanlaittoon on lettujen paisto. Lettupannussa oli monta pientä reikää ja siihen valutin kauhalla lettutaikinaa. Vähitellen opin itsekin tekemään taikinan. Aikuisena kerran suutuin yhdelle ihmiselle, joka tuli neuvomaan minua lettujen paistossa.

Äiti ompeli polku- Singerillä kaikki lasten vaatteet ja itselleen työvaatteet. Isä osti räätäliltä tai liikkeistä valmiita vaatteita. Kun isä luopui jostain asustaan tai takistaan,  äiti purki sen, pesi ja silitti kankaat ja ompeli lapsille vaatteita. Ensimmäinen ostettu asuni on teryleenijakkupuku, sen olen saanut noin 16- vuotiaana.