Huomenna alkaa arki. Vaikka eläkeläisen kaikki päivät ovat sunnuntaita ja vailla velvollisuuksia, niin silti haluan nyt jo aloittaa arkiset touhut. Haluan tehdä jotain konkreettista elämänlaatuni parantamiseksi. Vielä en sano, mitä se on. Koska silloin tulee stressi, on pakko tehdä jos on luvannut ja varsinkin jos on kirjoittanut sen toisten luettavaksi.

Käsityölankoja olen ostanut, kun niitä on nyt halvalla saanut. Eilen aloitin villapuseron neulomisen. Sekin on aika konkreettista tekemistä ja sujuu hyvin telkkaria katsoessa.

Lukutehtävän sain lopetettua eilen, kirjoitustehtäväkin on jo valmiina. Nämäkin aika konkreettisia.

Mies on heittäytynyt tosi sairaaksi, hän ei jaksa kävellä 30 metriä pitempään. Näin hän sanoo. Tilannetta ei kyllä paranna se, että hän makaa kaiket päivät. Aikaisintaan klo 16-17 hän pääsee ylös ja lähtee autolla jonnekin. Hän odottaa pääsevänsä sydäntutkimukseen, kun on sitä mieltä, että hänellä on ainakin läppävika. Sydämen tahdistin asetettiin puolisen vuotta sitten eikä hän ole tullut sinuiksi sen kanssa. Ensin se tuntui hyvältä laitteelta, ei enää.

Kun hän käy lääkärissä, hänen vakiokysymyksensä on: voinko mennä kuntosalille, voinko hiihtää. Sitten hän onnellisena tulee kotiin, kun lääkäri on kieltänyt kuntoilun ennen tarkempia tutkimuksia. Ehkä on vikaa, ehkä ei. Mutta vaikka hän saisi kuntoiluluvan, hän ei ottaisi viime talvena ostamiaan suksia esiin ja lähtisi hiihtämään, puhumattakaan, että hän menisi kuntosalille. Hänellä on suuret puheet omasta kuntoilusta - teot puuttuvat kaikkien 30 vuoden ajalta, jotka olemme yhdessä olleet. Ei hän pääse edes lähijärven ympäri kävellen.

Pyysin, että hän lähtisi kanssani kävelylle. Ottaisin kameran mukaan ja pysähtelisin sopivasti. Tämä mies, joka ei 30 metriä enempää jaksa kävellä, ei lähtenyt kävelylle, koska olisin hänen liikuntansa esteenä pysähdellessäni jatkuvasti. Sanoin, että voisit kulkea omaan tahtiin ja jos jäisin jälkeen, ottaisin kiinni.