En halunnut kirjoittaa nuoruudesta vielä. Minusta tuntui, etten muistanut siitä juuri mitään. Sitä paitsi olin aika ahdistunut ja katkerakin siitä, mitä muistin.
Olen nyt lukenut päiväkirjani vuoteen 1969 saakka. Luin niitä useamman päivän kuin parastakin romaania. Ainuttakaan sanaa tai riviä en voinut jättää väliin. Luin kirjojen välissä olevat liput ja laputkin. Ja hyvä niin. Päiväkirjoista välittyi täysin erilainen nuoruus ja täysin toinen tyttö, mitä muistin. Monessa mielessä hyvin yllättäväkin. Olen onnellinen, että dokumentit ovat tallessa. Karjalan Heili: Niitä sinisiä vihkoja en ole vielä lukenut.
Hauskaahan se nuoruus oli! Ei siitä pääse mihinkään. Sitä ihmettelen, että sillä kouluasioihin paneutumisella tai oikeastaan paneutumattomuudella olen saattanut saada valkolakin. Koulunkäynti oli elämässä aivan sivuraide. Tunnen eräänlaisen pistoksen, että niin vähän olen panostanut siihen ainoaan asiaan, mikä olisi niinä vuosina ollut oikeasti tärkeää. Ja joka oli vanhemmille tärkeää. Olisikohan minusta voinut tulla jotain muuta, jos olisin ollut ahkerampi ja päämäärätietoisempi. Vanhemmat eivät saaneet minua kuriin eivätkä he olleet kovin johdonmukaisiakaan kasvatuksessaan. Isä lepsuili, äiti sanoi jyrkemmin. Sitäkään en ollut muistanut. Seuraavana päivänä edellisen päivän saarnat olivat unohtuneet. Ei tullut kotiarestia, ei mitään sanktioita. Vain uhkailuja, joita ei kuitenkaan toteutettu.
Päiväkirjat mahdollistavat omien muistelujen kirjoittamisen perusteellisemmin ja ehkä oikeammin. On etsittävä siltä ajalta kirjeet, valokuvat, kortit, ylipäätään kaikki se kirjallinen materiaali, jota on tallessa. Ehkä on kaiveltava myös joitain ulkopuolisia arkistoja. Ehkä sanomalehtiarkistoja. Luin juuri tänään jostain, että kaukolainauksella saa mikrofilmattuja sanomalehtiä luettavaksi kirjaston laitteella.
Vanha maailma avautui uutena luettuani nuo nuorena kirjoitetut muistelmat.
Ei muuta kun eteenpäin, sano mummo lumessa.