Mistähän se johtuu, että olen viime aikoina tavannut paljon eläkeläisiä. Erityisesti sellaisia, jotka ovat hiljattain jääneet eläkkeelle.

Luokkakokouksessakin meitä oli vain kolme, jotka jatkavat vielä työelämässä.

Muistan että silloin, kun itse olin raskaana, tapasin raskaana olevia naisia. Kun itsellä oli pikkuinen vauva, huomasin aina vauvojen vaunut. Oli helppo aloittaa keskustelu yhteisestä mielenkiinnon kohteesta: vauvasta. Kun erosin ja minusta tuli yksinhuoltaja, en enää tavannutkaan perheitä, vaan eronneita äitejä ja muitakin yksinhuoltajia. Kun minulla oli koira, seurustelin lenkkipolulla koiraihmisten kanssa.

Kai se menee elämässä niin, että kullekin elämänvaiheelle sopivat ihmiset tulevat eteen tai kun on kiinnostunut samoista asioista, niin tapaa juuri niitä ihmisiä. Jos alkaa miettiä omaa elämäänsä tässä suhteessa, niin löytyy monia vertaisryhmiä, joihin elämän varrella on kuulunut. Toiset tulevat, toiset menevät. Mielenkiinnon kohteet vaihtuvat ja ryhmät vaihtuvat sitä mukaa.

Jotain pysyvää on siinä, kun sisarukset säilyvät läheisinä läpi elämän, valitettavasti kaikilla ei ole niin. Olen kuullut monta surullista tarinaa välirikoista.

Hyvin liikuttavaa ja sydämeen käypää on tavata vanhoja koulukavereita ja ystävystyäkin uudelleen vuosikymmenien jälkeen. Ehkä me olemme tänään vanhoja pappoja ja mummoja, mutta toisillemme olemme edelleen juuri niitä, jotka ovat meidät tunteneet nuoruudessa.